Jokaisella ihmisellä on heikko kohtansa, ja mä oon tullu siihe tulokseen et mulla se on ihminen. Ja se ei oo mitenkään hyvä juttu. Jonkin aikaa sitte siitä tänne kirjotinkin, mutta oli pakko poistaa koko kirjotus, koska meni ihan liian henkilökohtaseks se kirjotus...

Se on ihminen, jota mä en pysty vastustaan mitenkään päin. Se osaa sanoo oikeet sanat tilanteessa kun tilanteessa... Se osaa rutistaa mua niin oikein ja antaa mulle pienen pusun, kun herään sen kainalosta. Se osaa käsitellä mua just niinku mua "pitää" käsitellä...

Ja se ei katoo mihinkään vaikka kuinka yrittäis. Se pyörii mielessä, se on mun elämässä, tosin ei niinkun mä toisaalta haluisin. Oon ihminen joka ei oo koskaan pettäny kumppaniaan, ja aina oon sanonu et ikinä en pystyis ketään pettään. Mutta tällä hetkellä sekin on käyny mielessä, et vaikka löytäisin jonkun ihanan miehen ittelleni, mä luultavasti sortuisin siihen ihmiseen jos tilaisuus tulis. Miten tommosesta heikosta kohdasta pääsee eroon... Joo joo, ajan kanssa... Ja toisaalta mä en silti mistään hinnasta haluis siitä eroon!! Ristiriitasta ja sekavaa... Mut niin mun elämä on ollu aina. Kaikkeen tottuu... :)

Joten mun heikko kohta on ihminen (mies)... (Miks se ei vois olla vaikka suklaa?!?) Mikä on sun heikko kohta?

Minkä ihmeen takia naisen pitäisi aina olla niin naisellinen korkokenkineen, minihameineen ja kultakoruineen? Mun on itse helppo sanoo ku en todellakaan oo kauheen naisellinen nainen. Toki korkokengät joskus jalkaan eksyy ja pakkelia naamaankin pistän, mutta tekeekö ulkoinen olemus meistä pelkästään naisellisia? Vaikka mä en pukeudu kauheen naisellisesti, tai edes käyttäydy kauheen naisellisesti niin kyl mä tunnen silti olevani enemmän naismainen ku äijämäinen! Vaikka oonkin aina tullu paremmin toimeen rennossa äijäporukassa kun kanamaisessa tyttöjengissä. Kavereina miehet on niin paljon helpompia ihmisiä (Muuten ne ei sit ookaan ;P ). Meno on rentoo ja asiat ajatellan hyvin yksinkertaisesti sen enempää vatvomatta. Naisissa on se huono puoli että me pingotetaan joka asiassa liikaa. Ja analysoidaan joka helvetin asiaa ihan liian kauan! Toki itsekin sorrun siihen, mutta en läheskään niin paljon kun muut naiset (Siis vertaan tässä nyt niihin naisiin joita olen alämäni aikana vierestä seurannut, EN YLEISTÄ!).

Pienenä välikommenttina pakko heittää tähän, et on hyvin vaikee keskittyä tähän kirjottamiseen ku ikkunasta on suora näky hyvännäköseen äijään joka tekee remonttia naapurille ja hilluu pihassa jatkuvasti! ;) (NONII!!! Ny ajo pihaan jo toinenkin!!!)

Nyt karkaa ajatus kokoajan, ku katse harhautuu jatkuvalla syötöllä pihalle.... :P Joten varmaan parempi lopetaa tähän.

Miehen analyysi minusta: "Toi meijän Sari on tommonen poikatyttö... (3 sekunnin hiljaisuus....) Mutta löytyy siitä tarvittaessa semmonen helvetin diivaileva prinsessa!!!"
Joten jokainen olkoot millanen on ja antaa tommosten Eurooppalaisten leidien ihmettelyt ja arvostelut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos! :)

-Jippu - Kii-

Mä oon ollu sinkkuna kohta vuoden. Ja kaipaan elämään edelleen jännitystä. Siitä en haluu luopua mistään hinnasta! Se jännitys mikä parisuhteessa laantuu sen alkuhuuman jälkeen. Lopulta jännittävä tekeminen yhdessä, on kaupassa käynti ja extreme seksi tarkottaa seksiä sohvalla sängyn sijaan. JES!!! Thanks but no thanks. Minä ja vakavat miessuhteet ei nykyään enään mahduta samaan lauseeseen...

Sinkkuna olemisessa on se huono puoli että törmää joskus oikeen todellisiin vitun lottovoittoihin... Naisellakin kun on tarpeensa. "Katkaravut" yms ei paljo jälkiä jätä elämään...... (Paitsi ehkä traumoja X) Sit kun taas loytää jotain täydellistä siinä mielessä, niin sitä ei toisaalta halua menettää, mutta samalla pelkää sitä että rupee tunteen liikaa sitä ihmistä kohtaan. Ja sen seurauksena homma menee puihin jomman kumman toimesta. Tai pahimmassa tapauksessa siihen tylsään suhteeseen!

Joten mitä sitä pitäs tehä? Mennä suosiolla nunnaluostariin ja elää loppuelämänsä selibaatissa?

On tää naisen elämä vaan vaikeeta! :D Välillä käy mielessä et voi kun olis mies. Vois antaa palaa mitenkä päin vaan ja kaverit taputtelis selkään et "Hyvä jätkä!" Mut nainen saa sellasesta toiminnasta lutkan maineen. Niin reilua, niin reilua...

Asiasta moottorisahaan... Oon huomannu omissa kirjotuksissa sen et kirjotuksen aihe on hyvä, mut ulosanti on paska ja erittäin sekava. Miksi ihmeessä ei osaa kirjottaa asiaa niinkun sitä on päässään fiksusti miettiny? Vaikeeta! No onneks mulla on vaan ne kaikki 2 lukijaa :D (Jotka molemmat tuntee mut hyvin.) Pahoittelut sekavista kirjotuksista heille. :)

Mikä minusta tuli, yksi vierivä kivi
ei ainakaan mitä piti.
Mut paskat siitä, mikään ei ikinä riitä
se on vaan joku laki.

Minkäs teet, kun kipupisteet
ne on aina ne samat, ne on kiertoradat.
Siispä kierrän niitä, iloni revin siitä
ei yksi elämä kaikkeen riitä.

Elämässä on otettava riskejä, ja otankin (Joskus ehkä liikaakin...) mutta tunne elämän kanssa oon ottanu jo elämässäni ihan tarpeeks riskejä, ja niistä ei oo seurannu koskaan mitään hyvää. Ei koskaan!

Se hajottaa ihmistä että joutuu pidätteleen itteensä. Vaikka kuinka haluis antaa vaan mennä ja kattoo mitä tapahtuu, vai tapahtuuko yhtään mitään, niin mä en yksinkertasesti tiä uskallanko enää koskaan!

Kun miettii menneisyyttä tulee todella hyväksikäytetty olo... Ja se olo on aika paska! Mutta ketään muuta siitä en voi syyttää kun itteeni. Joskus ihminen on vaan niin helvetin tyhmä! Ei voi mitn!

Mutta tällä hetkellä mä en uskalla.. Salaa on pakko mielessä toivoo, et ehkä mä viä joskus uskallan.

I confess as a girl I loved a man who would not marry me for want of a dowry.

I confess I had a mother who taught me a different way of life. One I resisted at first but learned to embrace.

I confess I became a courtesan. Traded yearning for power, welcomed many rather than be owned by one.

I confess I embraced a whore's freedom over a wife's obedience. What am I to do? I must confess my evil as the church instructs. These are my sins.

I confess I find more ecstasy in passion than in prayer.

I confess... I confess I pray still to feel the touch of my lover's lips, his hands upon me, his arms enfolding me. Such surrender has been mine.

I confess I hunger still to be filled and inflamed. To melt into the dream of us beyond this troubled place to where we are not even ourselves. To know that always, always this is mine. If this had not been mine, if I had lived another way a child to a husband's whim my soul hardened from lack of touch and lack of love...

I confess such endless days and nights would be punishment greater than any you could mete out. You, all of you, who hunger for what I give but cannot bear to see such power in a woman, you call God's greatest gift, ourselves, our yearning, our need to love, you call it filth and sin and heresy. I repent there was no other way open to me.

I do not repent my life."

-Dangerous Beauty - Veronica Franco, courtesan-

Betty Boop <3

"Sari, ootsä kuullu et A on kuollut...?" Siinä vaiheessa tuntu että koko maailma pysähty hetkeks ja sen jälkeen päässä vilisi 10000 kysymystä. Mutta ainoo, mikä suusta ekana pääsi pihalle, oli: "Täh?"

Kyseinen henkilö on vaikuttanut mun elämässä loppujen lopuks aika helvetin paljon. Koko elämäni hänet kummiskin tunsin. Viime vuosina tosin hyvin vähän tavattiin, mutta vuosia sitten, melkein päivittäin.

Koko ajan kelaan mielessäni sitä viime kertaa kun tavattiin... Siitä on n. kuukausi aikaa. Ja voi kun muistaisin tapaamisen paremmin.

No... Elämää tää vaan on. Toiset tulee toiset menee, mitään sille ei voi. Aivan tuhottomasti on hyviä muistoja kyseisestä ihmisestä ja kukaan niitä ei multa voi viedä. Onneks.

Lepää rauhassa A. Muistoissani tulet säilymään ikuisesti. Ja päässäni kaikuu sanat, jotka kuulin joka kerta tavatessamme...:

"Tsau, mitä plikka?"

Joissain asioissa se ei ainakaan pidä paikkaansa! Mikä ihme saa ihmisen toistamaan samoja virheitä uudestaan ja uudestaan?!? Vaikka joka kerralla satuttaa ittensä ja lujaa, mutta silti on vaan pakko tehdä samat virheet aina uudestaan!!! Kai meissä kaikissa asuu pieni masokisti. ;P

Ehkä kaikilta löytyy se heikko kohta, jonka läpi on helppo mennä. Johonka toinen ihminen osaa iskee juuri oikein. Ja loppujen lopuks ihmisen mieli on joissain asioissa niin heikko, että antaa itselleen periksi, tietäen että saa hetkellisesti sen hyvänolon tunteen, vaikka kokoajan alitajunnassa on tietoisuus siitä, että tää hyvä olo ei kauaa kestä ja kohta sattuu taas ja lujaa! Sitten saa keräillä taas itsensä palasia lattialta ja miettiä että miks mä tein tän taas ittelleni, vaikka tiesin miten tässä taas käy...?

On se elämä vaan kummallista. Oppiikohan sitä koskaan?!?

Tyylilyyli kasaribileissä :D